Hirret huokuvat historiaa

On kiirastorstai 28.3.2024. Katson työhuoneeni ikkunasta kallioista, osittain lumista mäntymetsää. Kevät on tulossa ja aurinko paistaa kirkkaasti sisälle työpöydälleni. Sula lumi tippuu räystäistä ja kurkiaura lentää puidenlatvojen yläpuolella, mutta kevään tulo viivästyy, pääsiäispyhiksi sääennuste lupasi lumisadetta.

Mäntymetsän maisemissa olen lapsuutenikin viettänyt, isosisäni Iisakki Isokasken synnyin maisemissa.

Kun suvusta poislähteneet aloittavat taivasmatkan, alkavat sukujuuret jossain määrin kiinnostamaan, näin kävi minullekin.

Isoisäni Iisakin ja hänen vaimonsa Elsan elämä alkoi kiinnostamaan noin 10 vuotta sitten, ensimmäiseksi vanhojen valokuvien kautta. Ketä kuvissa on ja millainen kytkös kuvien henkilöillä on suvun jäseniin. Mitä kätkeytyy kuvien taakse? Katsoessani Viivi Von Scrowe-Kallion maalaamaa muotokuvataulua isoisästäni Iisakki Isokaskesta pohdin millainen hän oli henkilönä. Millainen hänen nuoruutensa on ollut ja onko hänen persoonallisia piirteitä periytynyt jälkipolville? Iisakki syntyi 1892 ja kuoli 1955. Hän syntyi aikaan, kun kuljettiin hevosilla ja kirjoitettiin kirjeitä kynttilänvalossa.

Kiinnostuin aiheesta enemmän, kun astuin vuonna 2020 syksyllä maantien varrella olevasta Isokasken aitan ovesta sisälle hakeakseni sieltä vanhaa pullokoria. Olin edellisen kerran käynyt aitassa lapsena ovelta kurkaten, eikä se silloin kiinnostanut minua. Aitta on ollut mäntymetsikössä maantien varrella ainakin jo 1800 luvulta asti. Kun se ei ihan suoraan ollut pihapiirissä niin se sai olla omissa oloissaan ohikulkijoiden iloksi, kaunis se on ja monen ohikulkijan kameran linssiin ikuistettu.

Aitan sisällä ollessani ajattelin, että aitta pitää saada kuntoon ja järjestykseen. Näky sisällä oli hurja, kaikki vanhat tavarat olivat hujan hajan purun sekaisessa tomussa. Katosta paistoi aurinko sisälle ja välilattia oli osaksi lahonnut. Totesin äidilleni Ainolle: ”ensi keväänä siivoan tämän, mutta katto pitää kyllä ensin mahdollisimman pian uusia ettei sade pääse sisälle” Uusi peltikate laitettiinkin heti syksyllä -20. Kevään -21 huhtikuulla otin viikon loman, kävin tulessani Tampereen puuilosta ostamassa työhaalarit ja astelin harja ja rikkalapio kädessäni aittaan, muutama jätesäkkirulla mukanani. Aika optimistisin ajatuksin lähdin liikkeelle, ajattelin että ”pianhan tuo on siivottu”. Aurinkoiset kevätpäivät menivät aitan hämäryyksissä, pölyssä maski naamalla touhutessa. Muutama taskulamppu valaisimena. Into oli kova, joten pöly ja hikoilu haalareissa ei haitannut. Aitassa olevat esineet kannoin pihalle, esineet saivat rauhassa olla pihalla levällään kunnes siirsin niitä konehalliin suojaan. Viikon loman aikana olin siivonnut aitan tyhjäksi. Sisätila oli siinä vaiheessa, että uusi välilattia piti saada kestäväksi. Onneksi oli vanhoja lattialankkuja otettu aikaisempina vuosikymmeninä talteen, nyt niille oli tilaus aitassa. Jyvälaarit veivät ison tilan alakerrasta, joten kaksi niistä purettiin ja saisin tilaa asetella tavaroita. Jyvälaarien lankut hyödynsin hyllyiksi aitan seinille.

Näin alkoi rakentumaan Isokasken kotimuseo. Heinäkuussa paneuduin tuon museon sisustamiseen. Esineet, jotka olin kantanut konehalliin, aloin yksitellen lajittelemaan. Kävin ulkona jokaisen esineen, paineilmalla läpi, näin sain pölyt pois ja puhdasta pintaa esiin. Kun kaikki oli puhdistettu kannoin niitä yksitellen takaisin aittaan.

Yksistään esineet eivät oikein kerro mitään, paitsi aikakaudesta. Ajattelin että ne vaativat kronologisen järjestyksen ja tarinan. Heinäkuussa -21 lähdin tutkimaan vanhoja Iisakin arkistoja. Astuin 100 vuoden aikajanalle historian pariin ja seurasin Iisakin ja hänen sisarusten elämää. Ainon ja Erkin kanssa kävin vanhoja valokuvia läpi, Ainolla, äidilläni oli kattava tieto kuvien henkilöistä vaikka olikin tullut sukuun Erkin myötä. Kuvista löytyi yllättäviä henkilöitä mm äidin puolelta isoäitini, joka seisoi Iisakin siskon Hilman ja muiden lottien kanssa samassa ryhmäkuvassa, kuva oli otettu Isokasken aitan edessä. Kuka olisikaan silloin arvannut että tuota kuvaa katsoo n. 90 vuotta myöhemmin hänen tyttärensä Aino ja lapsenlapsensa Tiina.

Vähitellen alkoi aitan sisätilat näyttämään museolta. Mitä nuo hirret voisivatkaan kertoa, sisäpuolen hirsissä oleva palovaurio, mistä se on tullut? Onko siellä ollut palon alku vai palava päre hirsien välissä tuomassa valoa?

Vuosiluvut esineissä kertoo aikakaudesta ja tavaroiden kautta miettii eri aikakauden elämää ja arkea. Ketkä ovat puisia saaveja kieputellee ja kantaneet, kulkenut vanhalla potkukelkalla tai kuka on tehnyt taidokkaalla käsityöllä kaikki työkalut mitä sen ajan arjessa on tarvittu. Entä pieni vaate, 82 vuotta vanha hauras ristiäismekko, joka herättää paljon ajatuksia. Alkujaan joku oli sen tehnyt isälleni Erkille taidokkaana käsityönä. Erkin jälkeen se on ollut päällä Erkin siskolla Marja-Liisalla, minulla Tiinalla ja viimeiseksi siinä oli kastettu veljeni Jukka.

Samalla kun kuljin hikipisarat kasvoillani edestakaisin pienestä aitan ovesta tavarat käsissäni, totesin miten automaattisesti tuon ajan päivittäisen arkirutiinin pyörittämisen jälkeen pysyi fyysinen lihaskunto ihmisillä hyvänä. Jo pelkästään täysinäisten viljasäkkien ja tynnyreiden kantaminen korkeita kivirappusia kohti pientä aitan ovea ja siitä sisälle puoli metriä korkean kynnyksen yli oli jo fyysisesti oma suorituksensa.

Syksyllä 21 ennen talven tuloa sain museon sellaiseen kuntoon, että sieltä löytyi myös tarinaa. Siinä vaiheessa mietin, että voisiko Hyssän suvun maisemissa oleva kotimuseo olla yksi vierailukohde vuoden 2022 sukujuhliin. Näin mahdollisimman moni halukas pääsisi juhlien jälkeen siellä vierailemaan. Muutama siellä kävikin ja oli hienoa miten innostunut isäni Erkki Isokaski oli esitellessään esineitä Hyssän sukujuhlista vieraileville.

Kotimuseoprojekti oli iso ja vei paljon aikaa. Halusin tehdä museon, joka huokuu pientä osaa Isokasken tilan historiaa ja säilyisi jälkipolville. Jälkeenpäin tämä aika osoittautui myös itselleni vielä tärkeämmäksi, koska sain äitini Ainon kanssa jakaa projektin eri vaiheita ja keskittyä vain ja ainoastaan koko kesälomani aikani tähän läsnäoloon.

Paljon on maailma muuttunut viimeisen 100 vuoden aikana mutta yksi asia on ainakin tänään samanlainen kuin se oli myös 102 vuotta sitten. Mäntymetsä ja keväinen ilma.

Päätän tähän 8.4.1912 päivättyyn otteeseen, joka on Iisakki Isokasken serkun Niilo Kallion kirjoittamasta kirjeestä:

”…aurinko tuossa niin lämpimästi paistaa sisään vaikkei ulkona lämmin olekaan, että melkein tekee mieleni ruveta kirjoittamaan keväästä. Ei kuitenkaan keväästä, joka ei koskaan tullut, niin kuin melkein tänä keväänä näyttää, lunta saattaa ruveta keskellä suloisinta kevättä tulemaan, jolloin maa on jo paljastunut, tiet kuivia ja hennot silmut odottavat milloin saattaisivat puhkaista kuorensa. Niin todempa sanoin, nyt sataa taas lunta…

Hyvää Pääsiäistä Hyssän sukuseuran jäsenille!

Tiina Isokaski